Kun juo aamulla kahvia virolaisen käsityöläisen tekemästä uniikkimukista keskellä autioita viljelypalstoja auringosta hullaantuneiden lintujen laulaessa, tulee SE fiilis. Meinaan se, ettei tarvitse mitään muuta. Se, että tässä ja nyt on hyvä olla. Verenpaine laskee. Mikään ei ole pielessä. Sama fiilis tulee heinäkuisena arkipäivänä lounaan tienoilla suurkirkon rappusilla, kun stadissa ei ole liikkeellä kuin pari bussillista turisteja.
Meidän palstalla käy maailman kaunein rastas. Luulen, että se on räkätti, mutta se on paljon tummempi kuin nuo yleensä näkyvät. Se on mustan ja tumman kuparinruskean kirjava (miten toi kuuluu kirjoittaa?) ja se tulee heti paikalle kyttäämään matoja, kun alan kuokkia. Heitän sille madonpuolikkaat ja ne maanalaiset ällötoukat sivuun, ja se käy popsimassa ne. Toivottavasti se antaa kiitokseksi herukoiden olla rauhassa. Kaupunkilintu kun on, se ei valitettavasti juurikaan pelkää minua. Välillä tuntuu, että se on kissa, kun se pyörii jaloissa.
Mutta siis tein minä hommiakin. Liisingvehkeissä on se hyvä puoli, että kun ne hajoaa, saa uuden tilalle. Ja sillä uudella tuli kuokittua sipuli- ja valkosipulipenkit paikoilleen. Valkosipulit löysimme edellisen vuokralaisen jäljiltä, ja ne ovat maanneet enemmän tai vähemmän paljaana mihin nyt milloinkin ovat päätyneet muun touhun tieltä. Täytyy sanoa, että jos ne tuosta nyt henkiin selviytyvät, niin olen löytänyt täydellisen rakkauden ja p*skan tasapainon, jonka perusteella voin kirjoittaa elämäntaito-oppaan.
Tanja on maakuntakierroksella, jolta toivomme saavamme lisävaloa kompostointi- ja lannoitusasioihin.
No comments:
Post a Comment